Aina siisti koti - järjetöntä ajanhukkaa vai näyte elämänhallinnasta?


Meillä on yleensä siistiä. Ei aina, mutta yleensä.

Jos asuisin yhä yksin, asuntoni olisi aina siisti. Sitä se oli vuosien ajan, kun asuin Kalliossa. Siivosin pikaisesti päivittäin, sillä 24,5-neliöinen kämppä ei vaativaa siivousta kaivannut. Vaikka asunnon pohja oli järjettömän hyvä, erillistä eteistä siinä ei ollut. Kenkiin tarttuneet kivet ja kaikki muu roska levisi ulko-oven edustalta alle altayksikön ympäri pienen torppani neliöitä, ja siksi tartuin imuriin tai mikrokuituliinaan joka päivä.


Puoliskoni ei ole järin kiinnostunut siivoamisesta, vaikka onkin kovin tarkka sisustukseen liittyvistä ostoksista: hän harkitsee harkitsemisen perään, kunnes lopulta hankimme sen, jonka jo iät ja ajat olimme tienneet hankkivamme. Vaikka (kaikella rakkaudella) mies ja koira sotkevatkin nykyisessä asumuksessamme sen minkä ehtivät, sotkun puute johtuu siitä, että vanhasta tottumuksesta siivoan yhä päivittäin.


Mutta ei vain tottumuksesta ole kiinni, vaan ensisijaisesti siitä, että rakastan siistiä kotia. Koen kodin siisteyden tuottavan minulle zen-henkistä rauhaa, jota työpäivieni kaaottisuuden jälkeen kaipaan. Rakastan tämäntämän ja tämän tyyppisiä postauksia, noin muutamia linkatakseni. Tosin kuten profiilissani totean, siivouspakkomielteeni tulee osittain jo geeneistä.

Koska siisteys on minulle paljon tärkeämpi arvo kuin miehelleni, olen pääasiassa tyytyväinen siitä huolimatta, että käytän viikoittain tuntitolkulla asunnon siivoamiseen (kuten imuroimiseen, lattioiden pesemiseen, pyykkirumbaan, tiskikoneen täyttämiseen ja tyhjentämiseen, petivaatteiden vaihtamiseen, pölyjen pyyhkimiseen, tasojen putsaamiseen, vessan pesemiseen, miehen huoneen järjestämiseen, roskien ulos viemiseen ja loogisesti viherkasveistani huolehtimiseen). Välillä toki urputan, mutta koen sen vaimokkeen luontaisiin parisuhde-etuihin. Mies ottaa kiukutteluni vastaan yleensä varsin leppoisalla asenteella.


Onneksi minun ja äijän sisustusmaku on kuitenkin lähes identtinen. Meillä on yksinkertaisen skandinaavinen tyyli: valkoista, mustaa, harmaata; betonia, hopeaa ja itseni mukaan ujuttamaa kultaa, joka kuulemma on epämiehekästä, mutta jota minä ja Iines turppaamme naisvallallamme kasvien ruukkuihin, pieniin koriste-esineisiin, tyynyjen päällysiin ja taulujen kehyksiin.


Ennen kuin muutimme asumaan yhdessä, miehellä ei tosin ollut ainoatakaan viherkasvia. Sen sijaan hänellä oli Ikeasta hankittuja muovikasveja, joita inhosin niitä ensisilmäyksellä. Yli puolet niistä päätyivät omasta toimestani jotenkin ihan vahingossa roskikseen, kun muutimme edellisestä asunnosta nykyiseen. Loput hävisivät mystisesti muutaman kuukauden sisään. Mies ei koskaan huomannut muovirehujen katoamista.

Tällä hetkellä ainoat epäaidot kasvimme, Ikeasta hankitut posliiniset sellaiset, majailevat kylpyhuoneen peilikaapin päällä:


Kuten jo aiemmin mainittua, ei meilläkään aina näytä yhtä siistiltä, kuin tämän postauksen kuvat antavat ymmärtää. Siihen liittyvät työaikataulut ja oma meneillään oleva henkinen prosessini, jossa pyrin sietämään pientä ja suurempaakin kaaosta.

Esimerkiksi juuri tällä hetkellä miehen vasta hankittu pyykkikori näyttää tältä. Huomauttaisin vielä, että heitin itse osan vaatteista tuon jo muutenkin pursuavan läjän päälle:


Mutta aion elää asian kanssa. Vaikka siisti koti tuottaa minulle mielenrauhaa, tahdon oppia löytämään sitä myös muista asioista. Ja jos lapsihaaveemme joskus käy toteen, lienen viimeistään silloin pakon edessä unohtamaan siivousneuroosini. Ja ihan tosiasiassa - ei se yhdellekään perheenjäsenellemme tekisi pahaa.

Joten vastauksena postauksen otsikkoon: aina siisti koti saattaa olla merkki kummasta tahansa. Loppupeleissä vastaus lienee siinä, miten kodin asukkaat itse asiaan suhtautuvat.

-M

Comments

Suosituimmat postaukset

Projekti akvaario: Vuosi tankin elämää

Eteisen kippo: päivitys, osa I

Posti toi perheenlisäystä